Menneiden eduskuntavaalien aikana sain todella paljon positiivista palautetta ja kannustusta. Suoraan ja mutkien kautta saapui myös toisenlaisia ja nopeasti vastaten hankalampia kysymyksiä tai väitteitä. Esimerkkeinä mainittakoon kun Ylen vaalitentissä toimittaja kysyi minulta, joka olen tituleerannut itseni pesunkestäväksi työläismuijaksi, että mitä Vasemmistoliitto voi tarjota keskiluokalle? Ihmisiä kiinnosti tavatessa vaikkapa se, mitä minä kuvittelen tietäväni heikompiosaisten tai köyhän arjesta? Kommentit” Irma ei ole mikään oikea duunariehdokas” tai ”mitä kaikkea yhteiskunnallista pahaa edustava teknokraattinen insinööri tai mikä vielä pahempaa, kaupallinen merkonomi, voi ymmärtää humanististen arvojen päälle?” (On näitä vastaavia ennenkin ollut, mutta jotenkin tässä kohtaa on avautunut itselle pieni pirullinen mahdollisuus todentaa ihmisistä yhtä sun toista, enkä ole tästä ilmaisesta huvista raaskinut ennen luopua.)
Itse kampanjoin menneissä vaaleissa Aitona Hyvinvoinnin Rakentajana, joka ei ehkä avaudu tarkoitetusti muille kuin minut tunteville. Se, että avaan tätä aitouttani vasta näin vaalien jälkeen, johtuu siitä, että sääliääniä en ollut hakemassa ja pyrin jatkossakin toimimaan mieluusti asiat edellä, tulevaisuuteen suuntautuen, eletystä ja koetusta elämästä voimaa ammentaen. Siis samoin, kuin tähänkin asti.
Vaaleissa tuli puolueelle takkiin, joka ei elämässä ole sinänsä uutta. Toivoin ja tein toki lujaa töitä sen eteen, että olisi käynyt toisin. Yhteiskunnallista työtä olen oikeastaan tehnyt jo ainakin 7-vuotiaasta, jolloin pelastin pienen kissanpennun kotimme lähistöltä, muut pennut pesässä olivat jo kuolleet ja emo kadonnut. Kissan henki oli myöhemminkin vaarassa jouduttuaan pahoinvoivan ihmismielen aiheuttaman kivityksen uhriksi. Tässä kohtaa joku jo varmaan ajattelee, että voi mikä imelä motiivi onkaan politiikkaan lähtemisen sykäyksenä ollut kissanpennun pelastaminen. No, ehkä se oikeasti jollain onkin, mutta itsellä asia on muistiin jäänyt vakavan pohdinnan paikka.
Varoituksen sana, tämä tarinani yksi muiden joukossa, mutta pitkä blogikirjoitukseksi. Tarkoituksena avata sitä, miksi yhteiskunnallinen vaikuttaminen on aito henkilökohtainen kutsumus ja luultavasti tärkeä osa lopun elämääni tavalla tai toisella. (Kirja ilmestyy myöhemmin 
.) Minua ei ole kukaan pyytänyt mukaan politiikkaan, vaan olen itse halunnut ja kokenut sen tärkeäksi.
Vartuin kahden erittäin lapsirakkaan, mutta eri yhteiskuntaluokan suvuissa ja näiden ristipaineissa. Maalla asumani ensimmäiset elinvuoteni mahdollistivat hiljaa sivusta tutkivalle luonteelleni ominaista tapaa tutustua asioihin ja ihmisiin. Työläiskodin lapsena koki, että tasan ei mene rusinat simalaseissa.
Vanhempani olivat kulttuuria ja yhteisöllistä toimintaa arvostavia ihmisiä ja siitä syystä ehdin kansantanhuta nuorisoseurassa, suorittaa sudenpentumerkin, laulaa kulttuuripioneerikuorossa, soittaa musiikkiopistossa ja vakiopaikka koulun jälkeen oli kirjasto. Tänä päivänä varhaislapsuudessa kehittynyt kirjariippuvuus mahdollistaa lukuharrastukseen vain silloin, kun siihen on aikaa vähintään yhden kirjan verran.
Saamani ”viikkorahat” olivat merirosvorahoja, joita äiti kerran viikossa jakoi paperipussista tasan sisarusten kesken. Vaatteet olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta useamman sukulaisen kautta kierrätettyjä tai itse tehtyjä. Taskurahani hankinkin sitten kesätöistä maatiloilla ja sukulaislasten hoitamisella tms. Taloudellisesta niukkuudesta ja kaikesta myöhemmästä huolimatta olen hyvin kiitollinen saatuani kotoani perinnöksi perusturvallisuuden, elämänmyönteisyyden ja hengenravinnon lähteille ohjauksen.
M
Murrosiän alettua elämä muuttuikin kertarysäyksellä. Ollessani 13-vuotias, äitini kuoli nopeasti edenneeseen syöpään. Reissutöissä kulkeneen nosturinkuljettaja/kirvesmies -isäni roolista perheen arjessa johtuen, jouduin sillä samalla hetkellä kasvamaan aikuiseksi ja ottamaan vastuun omasta elämästäni ja huolehtimaan itse itsestäni. Tilanteessa ei ollut mukana sosiaalityötä ja tai kriisiapua tms., vaan tilanne oli juuri niin kuin sanon.
Elämän tärkeimmän läheisen menettäminen ja siitä johtuva suru, sekä turvallisen elämän perusteiden hajoaminen olivat kovia asioita käydä läpi. Pahemmaksi ajat teki tietoisuus leskeksi jääneen isäni huolista lainojen lyhennysten ja tähtitieteellisten korkojen suhteen. Syventyvän lama ja heikentyvä työllisyystilanne pahensivat tilannetta edelleen. Huolta oli jokapäiväisestä leivästä ja ihan konkreettisesti koettuna.
Peruskoulun loppumisen aikoihin kaipasin omaa rauhaa sekä maiseman vaihdosta. Isäni tähän hangoitellen, joskin päättäväisyyteni tuntien suostui kompromissilla ja muutin opiskelijasoluun. Vuoden kuluttua tästä , 17 -vuotiaana muutin ensimmäiseen omaan asuntooni. Nuo vuodet olivat kovia monella tapaa. Kaikessa raskaudessaankin yksinäisyys omien ajatusten kanssa, oli varmasti tärkeää traumasta selviämisessä.
Asiat olivat tuolloin liian kipeitä niistä puhumiseksi ja useimmat silloiset ikätoverit muutamaa helmeä lukuun ottamatta elivät aika lailla eri todellisuudessa. Oma reality sarja ei keskustellut Beverly Hills 90210 tai Melrose Placen juonikäänteiden kertauksista saati arvuutellut uusimpien artistien hittibiisejä. Ruokarahat olivat tiukilla ja vielä vähemmän niitä riitti bussi- konsertti- tai elokuvalippuihin kavereiden tapaamiseksi.
Kiitos aiemman harrastuneisuuteni löysin tuolloin "oman porukkani", josta löytyivätkin sitten uusia ystävia ja oikeastaan se puuttunut perhe. Tässä porukassa kovan elämän kokemukset olivat yleisiä, kenelle mistäkin syystä. Kyseessä oli nykyiset Vasemmistonuoret. Valituskanavan löytymistä, epäoikeudenmukaisuutta ja kurjuutta maksimoineisiin tekijöihin voi pitää onnenkantamoisena. Siitäkin huolimatta, että toiminta näissä piireissä aiheutti tuolloin jyrkkää ja jopa ivallista arvostelua osalta sukulaisiani, ikätovereista puhumattakaan.
Peruskoulun jälkeen aloitetut opinnot olivat osa puhdasta selviytymistä, niin kuin kaikki muukin silloin elämässäni. Isäni toivoi minun nopeasti hankkivan ammatin, jotta taloudellinen asemani olisi turvattu. Kukaan ei tuolloin pohtinut kanssani mitä itse olisin halunnut, saati tukenut tuossa tilanteessa. Isäni ehdottama hoitoala oli ihan mahdoton ajatus. Olin yhden kesän sairaala-apulaisena ja selvä hierarkisuus ei kaiken kyseenalaistavaa miellyttänyt. Sairaalan yleistuoksu sai lisäksi tietyissä tilanteissa aikaan heikottamista. Tämä sairaalaheikotus iskee enää harvoin, joskin kirkossa urkujen soitto saa ilman järkevää selitystä edelleenkin kyyneleet valumaan ja vuolaasti.
Valmistuminen on iso juhla nuorille. Omaa elämääni tuosta ajasta hyvin kuvaa tilanne, jossa osallistuin ystäväni valmistujaisten järjestämiseen. Itsekin samana päivänä valmistuneena seurasin vain ulkopuolisena ystävän juhlaa omien juhlien ja onnittelijoiden puuttumisella.
Terveisiin elämäntapoihin vannova isäni kuoli viisi vuotta äidin kuoleman jälkeen äkilliseen sydänkohtaukseen.
Kosmisen Säteilyn ”Kesäloma Kampissa” kuvaa hyvin tuon ajan fiiliksiä. Kappale saattaa tuntua aika epäsovinnaiselle, mutta oikeasti noissa vuosissa ei ollut mitään sovinnaista, ainakaan sellaista esittävien ihmisten osalta.
https://www.youtube.com/watch?v=oXPkbwJ2scY
Yksinhuoltajaelämää lempilähiössä
Tulin nuorena, joskin henkisesti (siihen ikään liian) vanhana äidiksi. Toisen lapseni syntymäni jälkeen päädyin yksinhuoltajuuteen. Lähiöäidiksi jääminen ei ollut vaihtoehto ja töiden puute antoi vähintäänkin hyvän syyn opiskella lisää ja joka kannatti monella tapaa. (Opiskeluvalintoihini liittyi toisaalta työllistymisnäkymät kuin puhdas uteliaisuuskin ei niin perivasemmistolaista aluetta kohtaan. Tekninen puoli on puhtaasti mielenkiintoista ja sovellusmahdollisuudet on laajat.)
Oma tukiverkostoni loisti poissaolollaan, julkisesta puhumattakaan. Naapuriavun tukirinki toimi niidenkin edestä. Hyvällä voin muistaa silloisessa lähiössä asuneita naapureita ja nykyisiä ystäviäni. Useimmat olivat itseni tavoin kohdanneet erilaisia vastoinkäymisiä ja olivat silti valmiita auttamaan toisiaan omasta tilanteestaan riippumatta. Opiskelun loma-ajat ja ns. lapsettomat viikonloput pyrin tienaamaan, kävin esim. siivoamassa, myös rakennuksilla. Sosiaalisten tulonsiirtojen pienuus ja puute oli ehkä pahin passivoitumisen uhka tuolloin, jota se tänä päivänä on varmasti vielä enemmän. Näissä tilanteissa elävät ja eläneet tietävät mistä puhun, muut vain kuvittelevat tietävänsä.
Hyvä ystäväni jäi neljän lapsen ja yhteisten velkojen yksinhuoltajaksi, toisen puoliskon nostettua kytkintä. Hän pyysi tuolloin 1000 markkaa harkinnanvaraista toimeentulotukea velkojen järjestelyyn, jota ei saanut. Tämä sinnikäs rouva elikin sitten luottotiedottoman pätkätyöläisen arkea ulosottomiehen kanssa pitkään. Velat, jotka taisivat olla enää pelkkiä korkoja, sai hän tässä joitain vuosia sitten anteeksi. Olivathan lapsetkin jo kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet kotoa.
Vanhempien lasteni kanssa muistamme lämmöllä vuosia jolloin elimme yhden huoltajan perheenä. Katkeruutta lapsissa on myöhemmin herättänyt vain peritty orpous, normaalien varauksettomien sukulaisuussuhteiden vähyys.
Lopuksi
Elämässä sattuu ja tapahtuu ja kaikkeen ei voi vaikuttaa. Asioihin joihin voi, pitää. On tärkeää, että selviytymisensä kanssa kamppailleet ja kamppailevat ottavat osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja politiikkaan. Kokemuksen kautta saatua tietämystä ei voi vähätellä. Äärivaikeissa tilanteissa eläneenä tietää, miten pienestä voi olla hyvinvoinnin syrjässä pysyminen olla kiinni. En tiedä podenko jotain Tukholman syndroomaa, mutta tänä päivänä koen tähän mennessä eletyn elämäni, toki paljon ottaneena, mutta tavallaan myös paljon antaneena. Iloa tunnen jo pelkästään siitä, että koen iloa uskomattoman pienistä ja arkisista asioista. Teennäisyyksistä, jotka tunnistan kaukaa, en onneksi vieläkään. Epäoikeudenmukaisuus ja itsekkyys saavat aikaan välittömän vastareaktion. Näiden lisäksi älyllistä laiskuutta, välinpitämättömyyttä ja empatiataitojen kehittämisen laiminlyöntiä yhteiskuntaluokasta riippumatta, pidän suurimpina uhkinamme.
Pettymysten ja kriisien aiheet sekä koot elämässä vaihtelee. Eri tekijöistä riippuen johtuu miten niihin suhtaudutaan tai niistä selvitään. Aina on ollut selvää se, että vaikka itselläkin menisi huonosti, niin silti pyritään heikossa asemassa olevaa auttamaan. Niitä hyväosaisia, jotka eivät näin tee tai vielä pahempaa; uskottelevat asioita voitavan ratkaista toisia heikossa asemassa olevia syyllistämällä ja polkemalla, voi minun puolestani kutsua punavihreää vierihoitoa kaipaaviksi reppanoiksi. Ongelmanratkaisussa voi aina kehittyä.
Lainaan lopuksi itseäni:
”Päätin lopettaa seuraamaan vain sivusta, kun kovalla työllä rakennettua hyvinvointiyhteiskuntaamme ja osaa sen ihmisistä murennetaan pala palalta. Ihan kuin elämä ei jo itsessään sitä tekisi tarpeeksi.
On jokaisen meidän etu, kun koko kansa voi mahdollisimman hyvin. Kaikki tapahtuu liiaksi vain parempiosaisten tai mikä pahinta, pelkän rahanahneuden ehdoilla. Jotain tolkkua touhuun täytyy tulla.”