Olisin halunnut kirjoittaa tänään blogin 90-luvun lamasta, sen syistä ja seurauksista, mutta en voinut sitä tehdä. Sen blogin kirjoittaminen olisi saattanut vaarantaa oman elämäni, sillä se on elämäni päättymisen aihe. Siksi valitsin ajatuksiini tänään toisten murheiden, huolien ja ongelmien esiin tuomisen. Murheet, jotka ylittävät oman elämäni ongelmat, vaikeudet elävässä elämässä, jotka vaativat meidän kaikkien huomion.
Me kaikki koemme elämämme hyvin varmasti muuttumattomana, ehkä parempaan suuntaan menevänä.
Menkäämme syvemmälle meidän omaan elämäämme.
Emme huomaa, että kävelemme kadulla, hyppäämme katukorokkeen yli, taaperramme eteenpäin ja kapuamme portaita. Ne ovat niitä taitoja, jotka opimme jo lapsena. Lapsena tunsimme niistä riemua, lapsena jokainen askel oli uusi ja ennen kokematon, iän myötä ne ovat tavanomaisuuksia.
Miten riemastuttavaa on nähdä läheinen, ystävä ja rakkain. Miten me värähtelemme kuin musiikin tahdissa, kun kuulemme rakkaimpamme äänen.
Me kuulemme lintujen laulun, me näemme omenapuiden keväisen kukkaloiston – meidän hetkemme ja muistomme koostuvat aistiemme kokemuksista.
Istuin tämän illan pyörätuolilla liikkuvien ystävieni seurassa. Harvemmin on tullut mieleeni se, että myös minä voin sekuntien murto-osassa halvaantua onnettomuuden jälkeen, työpaikalla tai vapaa-aikana. Sen jälkeen elämä muuttuu täysin. Kaikki ne asiat, jotka olivat tärkeitä eilen, niin niillä ei ole tänään mitään merkitystä.
Itselläni on ollut puolen vuoden ajan polvikipuja, niistä polvista, joita en ole ajatellut itselläni olevan. Vasta silloin, kun joku ruumiini jäsenistä aiheuttaa kipuja, niin huomaan niiden olemassaolon. Kun sormi jää oven väliin, niin koko ajatusmaailmamme , elämme on siinä sormenpäässä. Kun me sokeudumme sairauden seurauksena, niin maailmamme saattaa hetkellisesti romahtaa, kunnes oivallamme käyttää toisia aistejamme. Alamme arvostamaan jopa kaukaista tuttavaamme tai tuntematonta kanssaihmistä, joka voi ohjata meidät turvallisesti tien yli tai kotiovelle. Mutta ei ainoastaan ne ruumiin kivut tee elämäämme hankalaksi. Minulla kipujen lisäksi menee useasti tasapainoaisti useaksi tunniksi, että ole täysin toimintakyvytön. Huimauskohtaukset vievät minut seinästä seinään ja kadulla puolelta toiselle, niihin olen jo vähitellen tottunut, mutta ne ovat inhottavia.
Minulla on mennyt kuulo toisesta korvasta ja kun olen sellaisessa tilassa, jossa on paljon kaikuja, niin en kuule toisellakaan korvalla mitään – olen silloin kuuro.
Näitä asioita pohdin tänään, kun vietin iltaa Espanjan yössä kahden suomalaisen pyörätuolilla liikkuvan nuorenmiehen kanssa, joilla on elämä takana ja elämä edessä.
Kun Sinä parkkeeraat autosi invapaikalle, niin yritä ymmärtää, miksi se on invapaikka, miksi sen on lähellä asiointiovea?
Meidän kaikkien, myös meidän läheistemme takia, meidän täytyy ymmärtää, että joko minä tai läheisemme saattaa menettää liikuntakykynsä. Eri aistiemme kautta me kuulemme tai näemme ympäristömme. Kun me menetämme kuulomme, näkömme, liikuntakykymme, niin me olemme toisten ihmisten avun varassa.
Kun meillä on kyky kävellä, niin meille ei tule edes mieleen ne tilanteet, jotka pyörätuolilla liikkuva voi kohdata.
Me maksamme veroja ja saamme niiden vastineena auratut tiet talvella ja portaat joita pitkin askellamme alas ja ylös. Kun Sinä olet halvaantunut ja liikut pyörätulilla, niin silloin sinä törmäät ylittämättömiin esteisiin. Se este voi olla yksi ainut porras, se yksi este voi olla luminen katu tai jalkakäytävä. Miksi me vasta silloin, kun se este on itselle ylitsepääsemätön, huomaamme sen? Siksi, että me olemme ajatelleet olevamme särkymättömiä.
Meistä kukaan ei ole rikkoutumattoman panssarin sisällä. Meistä kukaan ei voi varmistaa elämänsä tervettä tulevaisuutta miljoonilla euroilla, ei miljardeilla. Lääketiede kehittyy hoitamaan sairauksia ja vammojamme, mutta se ei voi koskaan palauttaa rikkoutunutta kehoamme entiselleen, se ei voi koskaan ottaa pois sitä kärsimystä, jonka me joudumme kokemaan, kun ruumiimme vammautuu. Me voimme menettää aistejamme, liikuntakykymme ja ajatuksiemme luonnollisen juoksun – ne eivät palaudu koskaan entiselleen.
Miten vaikeata meidän on ymmärtää toista, kun itse tai läheisemme ei ole kokenut jotain niistä kärsimyksistä, jota toinen elävä olento kokee?
Jos itse on sulkenut pois elämästään kaikki onnettomuudet ja vastoinkäymiset, ei voi ymmärtää toisten niistä kokemaa tuskaa, toivottomuutta ja elämän loppumisen kaipuuta.
Meillä on kuitenkin mahdollisuus auttaa itseämme, eli teemme toisille sen minkä haluamme itselle tehtävän. Autamme, olemme tukena ja huomaamme apua tarvitsevan – autamme ja emme jätä ketään apua tarvitsevaa yksin.
Me voimme aina auttaa yksilöinä, mutta me voimme myöskin auttaa työssämme. Illan pyörätulikaverini toivat esille toivomuksen lentokoneissa, kun he matkustavat, niin pyörätuolin kanssa olisi helpompi matkustaa, kun he saisivat ekarivistä hiukan leveämmät istuimet ja edessä oleva WC olisi tilavampi halvaantuneelle. Lentokoneen eturivin leveämmät istuimet ja WC olisivat heille, mutta myös lapsen kanssa matkustavalle vaivattomammat ja mukavammat, sekä helpottaisi lentohenkilökunnan työtä.
Järkyttävää on ollut lukea viime viikkoina lehtien kommenteissa sitä kateutta, jota suomalaiset tuntevat Espanjassa eläkkeellä asuvia kohtaan. Ne kateelliset ihmiset eivät ole ajatelle heitä, jotka ovat liikuntavammaisia tai työkyvyttömyyseläkkeellä, että he voivat elää onnellisempaa elämää lumi- ja liukkausvapaassa Espanjassa ilman veroeuroilla palkattuja avustajia, taksiseteleitä, inva-asuntoja, palvelutaloja ja erityspalveluita. Onko jo tavallisten ihmisten itsekkyys ohittanut kanssaihmisten hyvinvoinnin, että toivotaan onnellisuuden muuttuvan kärsimykseksi?
Yksi pyörätuolilla liikkuva kaverini sanoi tänään, että hän antaisi kaiken mitä hänellä on siitä, että voisi nousta seisoman ja kävellä… Mitä antaisi hän, joka on sokea, että saisi nähdä, mitä antaisi hän, jonka elämän tuhosi 90-luvun lama, että voisi elää ilman niitä elämän taakkoja, jotka ovat vieneet elämän ilon ja onnen.
Meidän elämämme, joka kestää vain muutamat kymmenet joulut ja juhannukset, on ainutkertainen, miksi emme arvostaisi ja kunnioittaisi toisten ihmisten ja olentojen elämän lyhyyttä?