Tietääkseni en ole syrjäytynyt. En ainakaan tilastollisesti mitattuna: olen suorittanut toisen asteen tutkinnon, ottanut osaa syrjäytymistä ehkäiseviin toimenpiteisiin (joiden hyödystä olen aikaisemmin kirjoittanut) sekä muutoin toiminut jonkinlaisella aktiivisuudella yhteisössäni. Syrjäytyminen tosin taitaa olla jotakin muutamaa tilastomuuttujaa syvempää ja vaivata jopa niitä, joita ei millään muotoa saisi laskettua mihinkään viralliseen tilastoon tai määritelmään. Onhan kyse kuitenkin kai myös lopulta ulkopuolisuuden ja osattomuuden tunteesta, joka voi vaivata paljon ylistettyjä huippuosaajia siinä missä niitä syntymäpahoja laiskureitakin.
Toisinaan kuulee syytettävän sosiaalitukijärjestelmäämme syrjäyttävyydestä. Kaikki tukien piiriin kuuluvat ikään kuin automaattisesti lakkaisivat kiinnostumasta mistään -- etenkään tekemisestä -- ja jäisivät vain sinne kotisohvalle passiivisina odottamaan seuraava tukiruisketta kykenemättöminä muuhun kuin television ja päihteiden tarjoamaan nautintoon.
Tällainen ihmiskuva on luonteeltaan perin kyyninen ja sen loputon propagointi oman kokemukseni mukaan vain lisää entisestään turhautumista ja katkeruutta, jotka voivat kehittyä syrjäytymiseksi. Voin omalta osaltani sanoa, että juuri loputon ”et tee mitään, olet vapaamatkustaja”-syyllistys vahvisti haluttomuuttani ottaa osaa yhteiskuntaan. Ongelmani ei ollutkaan työpaikan löytäminen ja saaminen vaan minä itse.
Tukirahoilla eläessä elämä myös tapaa olla melko jatkumatonta. Pidempiä suunnitelmia on vaikeata tehdä ja on elettävä, pahimmillaan vuosikausia, kädestä suuhun miettimättä sen suuremmin huomista. Mitään ei enää uskallakaan tehdä, sillä esimerkiksi naapurikunnassa käyminen voi tarkoittaa käytännössä viikon syömättömyyttä -- on siis jopa pakko jäädä jumiin. Omien suunnitelmien tekemistä ei myöskään arvosteta paljoakaan viranomaisten puolelta, sillä onhan oma-aloitteisuus aina pois työttömyysteollisuudelta, joka haluaa yhteistyössä viranomaisten kanssa päättää ihmisen tulevaisuudesta ja määrätä tälle tarpeelliseksi näkemäänsä apua.
Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, on tämä teollisuudenhaara nähdäkseni ennen kaikkea kosmetiikkaa, kauniita tavoitteita ja poukkoilevaa toteutusta. Jos tätä suhteuttaa yleisesti yhteiskuntamme instituutioihin ja arvoihin, ei ero ole kovinkaan kummoinen. Jatkuvastihan pienen ihmisen hyvinvointi on vastakkain politiikan suurten päämäärien kanssa. Sitä vasten en lainkaan ihmettele ns. oikeistopopulismin nousua tai sävyltään kovettuneita puheenvuoroja -- nähdäkseni taustalla on pelkkää sivistymättömyyttä ja takapajuisuutta arkipäiväisempiä syitä kuten vaikkapa turhautuminen nykyiseen menoon ja kokemus vaikutusmahdollisuuksien olemattomuudesta.
Havainnollistan: herätessäni tylsään ja harmaaseen syysaamun, lukiessani uutisista YLE:n haastavan palkkaamaan pakolaisia, en voi välttyä kokemasta oloani turhaksi. Olen kuitenkin kituuttanut neljättä vuotta työttömänä ilman oikeastaan minkäänlaisia näkymiä mihinkään suuntaan. Tänä aikana olen saanut lukea johtavien poliitikkojen, asiantuntijoiden ja mielipiteilijöiden näkevän minut riesana yhteiskunnalle, pelkkänä kulueränä ja moraalisesti kyseenalaisena.
Kun yritän puhua asioistani esimerkiksi viranomaisten kanssa, kerrotaan minun olevan väärässä. Varsinaista asiaani ei kommentoida, vain sitä että minä olen väärässä enkä ymmärrä mistä on kyse. Ainoa annettu vaihtoehto on suostua heidän ehdotuksiinsa, jotka ovat itseisarvoisesti hyviä, sillä ovathan ne tehty suomalaisittain kenties kaiken pyhittävimmällä, korkealla koulutuksella ja huippuosaamisella.
Palaan kotiin. Oloni on turhautunut. Minulla on kokemukseni, elämäni ja näkemykseni. Tiedän kohtuullisesti mihin kykenen ja mihin en -- kuten kaikilla muillakin, on minullakin rajoittuneisuuteni ja kyvykkyyteni. Olen yrittänyt ilmaista tätä, mutta tämä ohitetaan epäolennaisuutena. Voisin tietysti niellä tämän kaiken ja antaa olla, mutta jos tähänastinen elämäni on minulle mitään itsestäni opettanut, niin sen etten osaa antaa olla. Tämä tietysti lie oma yksilökohtainen piirteeni, mutta sen johdosta tulen nuolleeksi haavojani käymällä läpi moninaisia ajatusketjuja. Joissain näistä päädyn loputtomaan nihilismiin, ajatukseen kaiken turhuudesta, joissain taas laupeampiin käsityksiin politiikan pohjimmaisesta korruptiosta, jossa uhreja lopulta ovat kaikki. Väliin mahtuu hämärämpi alue, jossa kaikki välinpitämättömän passivoitumisen ja vaihtoehdottoman radikalismin väliltä tuntuu oikealta. Olen kaikesta huolimatta pyrkinyt pitäytymään jonkinlaisella keskitiellä, olipa se toisinaan miten vaikeata tahansa.
Tältä pohjalta en ihmettele, jos joku kokeekin passivoitumisen tai radikalisoitumisen ratkaisuksi tilanteeseensa. Yhtä kaikki: syyllistävässä ympäristössä eläminen kasvattaa stressiä, joka pidemmälti ylikuormittaa ja polttaa ihmisen helposti loppuun. Yhteiskuntamme muistuttaa pitkälti liukuhihnaa, jolta putoaminen -- olipa syy omassa haluttomuudessa tai elämänkokemusten ja ympäristön vaikeassa summassa -- leimaa ihmisen epäonnistuneeksi ja kelvottomaksi. Kansakunnan vihollisen taakka ei ole kevein kantaa.
Lopuksi huomautan, että en kiellä etteikö ihmisen omilla valinnoilla olisi valtaa hänen tilanteeseensa. Näen kuitenkin, että omien valintojen pohjalla saattaa olla pelkkää itseisarvoista laiskuutta ja sivistymättömyyttä syvempiä syitä, joita vähättely ja syyllistäminen eivät ainakaan auta. Kenties niiden myönteisten kokemusten puuttuminen voi tehdä jokaisesta vastoinkäymisestä todellista arvoaan suuremman.